"Ai, ai, me epäilemättä vaivaamme sairasta läsnäolollamme?" virkahti pappi.
Laivurinen käänsi kasvonsa pappiin.
"Ei ensinkään", hän virkkoi luonnottoman vahvalla äänellä, "minulle on päinvastoin erinomaisen huvittavaa…" Hänen suunsa vääntyi omituiseen nauruun.
Kirkkoherra loukkaantui ja muuttui ankaran totiseksi.
"Huvittavaa ei se taida olla", hän sanoi, "mutta asia, josta tässä on puhuttu, on tunnollemme siksi kallis ja sen pitäisi olla kallis kaikille kuolevaisille, että noin röyhkeällä tavalla ei sitä pitäisi kenenkään kohdella, vaikkapa olisikin… Siksi toiseksi on syy virallinen, jonka vuoksi tässä seisomme valitettavasti teitä häiritsemässä. Kun jäimme yksiksemme huoneeseenne, emme voineet niin vaan, hyvästiä sanomatta mennä."
Nyt astui Tolvanainen askeleen likemmäksi.
"Minä katson velvollisuudeksemme rukoilla tässä paikassa", virkahti hän odottamatta ja laski jo kätensä ristiin.
Laivurinen kavahti istualleen. Rouva riensi huudahtaen miehensä luo ja työnsi mennessään hiukan Tolvanaista.
"Säästäkää minua!" kähisi Laivurinen kuin suuren taakan alta.
"Luuletteko te … hyvät herrat, minua sellaiseksi … raukaksi, että minä rupeaisin tässä ruikuttamaan ja matelemaan teidän edessänne … sellaisen … sellaisen jälkeen?" Hänen hampaansa koskivat yhteen.