Bendell ja Airaksinen poistuivat nauraen puodista.
"On ne, nuo ihmiset sentään omituisia … tänäpäivänä ne ovat kuun, huomenna auringon puolella", nauroi Bendell.
"Se oli Laivuriselle suoranaiseksi voitoksi", jatkoi Airaksinen.
Mutta ilta oli jo myöhänlainen ja Bendell lähti kotiinsa. Matkalla pisti hänen päähänsä yhtäkkiä ajatus mennä katsomaan, kuinka sairaaksi Laivurinen oikeastaan oli tullut.
Hän tapasi rouvan eteisessä.
"No, kuinka täällä nyt on asiat?" kysyi hän.
"Eihän ne hyvinkään. Äsken oli hän kovasti kuumeessa, mutta nyt on jo parempi."
Rouva kehoitti käymään sisään, mutta Bendell vastusteli: sairas vaivautuu liiaksi … ja kun ei hänellä asiaakaan ole. Mutta rouva yhä vaan innokkaasti kehoitteli:
"Hän niin mielellään näkee, että joku edes tulee katsomaan … kun kaikki unohtavat." Tuossa äänessä oli vieno surullinen sointu ja ujosti lausuttu sydämeen käypä moite "unohtamisesta" ja "hylkäämisestä". Bendell tunsi sen herkästi ja vastustelematta enää astui sisään ajatuksissaan nuhdellen itseään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Laivurinen makasi silmät ummessa. Mutta kun Bendell astui muutaman askeleen lattialla, avasi hän silmänsä. Bendell huomasi sen kohta ja tervehti hiljaa, niinkuin sairasta tervehditään. Laivurinen vastasi melkein iloisesti.