"Ja sinulle eivät he tahdo antaa valtakirjaa virkaasi", sanoi Bendell ihmettelevällä äänellä, kun näki, ettei Laivurinen enää jatkanut.
"En minä siitä nyt enää väiltäkään", sanoi Laivurinen iloisesti, "sillä eivät he, jos poiskin tahtoisivat sysätä, saa mitään laillista syytä minua vastaan. Minä olen jo ollut niin monta vuotta, että pitää olla lailliset syyt."
"Eikä siitä koskaan mitään tulisikaan! Kyllä täällä niin paljon vastapainoa on sinun puolestasi", vakuutti Bendell varmasti. Vakuutus näkyi vaikuttavan Laivuriseen rauhoittavasti.
"Saattaisi niinkin olla", hän sanoi, "mutta niinkuin mainitsin, en välittäisi siitä koko asiasta niin suuresti … jollei minulla olisi muita huolia", lisäsi hän. "Jos tästä toinnun ja miehistyn vielä, niin täytyy koettaa etsiä paikkaa muualta, parempipalkkaista ja muutenkin… Jos taas asia toiseksi kääntyy, niin mitäs siitä!" Hän hymyili surullisesti. "Turpeen alla ei enää valtakirjoja tarvita."
Juuri tässä silmänräpäyksessä selvisi Bendellille hämmästyttävä asia: tämähän olikin taas Laivurinen… Ja mies, joka koko suven oli ollut sillä tilalla, hän olikin ollut toinen. Miksei hän ollut ennen tuota muutosta huomannut? Mutta Laivurinen ei ollutkaan ennen puhunut sillä lailla, hän ei ollut puhunut turpeesta.
Miten eloisa ja toimiva mies olikaan Laivurinen ennen!…
Bendell rupesi vapisemaan, kun näki edessään nuo kellastuneet, kuihtuneet kasvot, sairaan, voimattoman ihmisen, joka hengittää työläästi, rykii ankarasti silloin tällöin, sylkee havuilla täytettyyn sylkysäiliöön … kuinka monta tuhatta basillia sylkeneekään kerrallaan?
Tuossako nyt on Laivurinen? Hän, joka niin verrattoman innokkaasti otti osaa edistyspyrintöihimme. Hän, jota katsottiin aina itseoikeutetuksi johtajaksi, jos puuhattiin juhlia, iltamia, tahi mitä tahansa? Hän, jonka poissaolo sellaisista tuntui aina jättävän aukon ohjelmaamme… Hän, jonka me aina tunnustimme oikeutetuista syistä itsekkääksi, sillä itsekkyys oli hänellä niin etuoikeutettua ja samalla loukkaamatonta… Tuossako hän nyt on, jota aina, kun oli puhe valistuneesta kansanmiehestä, pidettiin sellaisen esikuvana? Hän, Bendell meni pitkälle. Tuhansia eri muistelmia, kuin sarja menneitten varjoja, vaelteli ohitse. Hän huomasi senkin, ettei Laivurinen äsken elämästään kertoillessaan ollut itse sanallakaan maininnut edistysharrastuksistaan. Se vielä lisäsi hänen kunnioitustaan.
Laivurinen makasi uupuneena pitkästä juttelemisesta ja katseli vuoteen reunalta lattiaan väsyneillä, innottomilla silmillään.
Hiljaa istui Bendell. Viime aikoina oli hän siihen jo kyllä tottunut, nimittäin hiljaa istumaan. Moni ilta kului melkein sanaa vaihtamatta: yhdessä istuttiin, mutta kumpikin luki sanomalehteään. Hiljaisuutta sellaisina iltoina katkaisi vain joku satunnainen huomautus, Laivurisen rykiminen tahi kun toinen raapi tulta ja sytytti yhä sammuvaa paperossiaan. Ja kun hän sellaisina iltoina meni pois Laivurisen luota, meni hän melkein suuttuneena. Saattoipa toisinaan olla sydämistynytkin Laivuriseen, joka kävi yhä sanattomammaksi, innottomammaksi, jopa väliin äreydellään loukkasikin. Seuraavina iltoina hän meni jonkun kerran muualle iltaansa viettämään, mutta jo vähän ajan kuluttua taas palasi tänne.