Vähitellen oli kaikki kehittynyt. Ja Bendellistä oli alkanut tuntua siltä, kuin oikea Laivurinen olisi jossain matkoilla ja tämä nykyinen olisi vain joku väliaikainen, jossa ei ole kuin varjo siitä oikeasta … eikä tähän näyttänyt viitsivän oikein tutustuakaan…
Kunpa se oikea Laivurinen tulisi pian! Siihen tapaan kuvasteli mielessä kärsimätön ikävä aina kun Laivurinen oli vähimmin entisensä kaltainen. Silloin tällöin vilahti mielessä kuin puukonpistos, ajatus, että Laivurisen varjokin saattaisi kadota; kätkeytyä jonnekin kirkkotarhaan … varjo, josta henki jo tuntui kadonneen taikka ainakin joksikin aikaa matkalle lähteneen. Mutta tämä kuvitelma täytyi aina poistaa jollain pontevalla oletuksella, eikä se ollutkaan varsin vaikeata. Sillä koko tuo tunne otti hyvin mielellään vastaan kaikenlaisia oletuksia, ja katoamisen pelko jäi sen johdosta vallan himmeäksi ja todettomaksi.
Tämän ohessa oli tullut seuratuksi taudin kehitystä ainoastaan ummessa silmin, minkä johdosta oli jäänyt melkein kiteytyneeksi vakaumukseksi, että tauti ennen pitkää hellittää, menee tiehensä ja jättää jälelle ikävöidyn, kelpo Laivurisen. Tuollainen oletus nähtävästi oli aina vallinnut Laivurisen omassakin perheessä, jossa ei oltu koskaan puhuttu kuoleman mahdollisuudesta; siitä se luonnollisesti siirtyi syrjäisiin. Ja kun useampia joskus yhdessä oli Laivurisen luona ja puhuttiin tämän sairaudesta, niin, vaikkapa silloin juuri olisikin sattunut ilmautumaan päinvastaisia huomioita, oli jokaisella suu täynnä vakuutuksia, että siinä ja siinä suhteessa on huomattavana selviä parantumisen oireita. Rouva puhui siitä aina kiihkeimmin.
Väliin, kun Laivurinen oli erikoisen synkkämielinen, katkaisi hän äkkiä jutustelevan ympäristönsä toivelmat; hän sanoi harmittaaksensa toisia jotain ilkeätä, pisteliästä. He kiusaavat minua, ajatteli hän. Silloin kaikki yhteen suuhun huutamaan: "Älä ole niin synkkämielinen! Ole iloinen … täytyy ainakin koettaa olla ja unohtaa, se auttaa parantumistasi."
Nytpä Bendell vasta oikein alkoi ymmärtää tuota katkeraa hymyä, ilkeältä näyttävää leimausta silmissä, kiusallista vaikenemista ja pyrkiväin ajatusten pakollista nielemistä, joita kaikkia sellaisten tapausten sattuessa voi Laivurisessa huomata!
Tätäkö se olikin, toivottomuutta? Elämänsä päivärinnassa vaeltavan, paljon elämältä toivoneen miehen kirkasnäköisyyttä? Hänkö itse katseli jo silloin kohti mustaa hautaa ja tunsi sinne astelevansa varmoin, peräyttämättömin askelin, kun muut, syrjästä katsojat vielä näkivät vain tavallisilla, likinäköisillä silmillään! Tästäkö syystä tuo kärsimätön, epätoivoinen väläys silmissä, joka ilmaisi, ettei häntä ymmärretty, kun puhuttiin hänelle elämänpelistä, jonka hän tiesi jo auttamattomasti menettäneensä!
Ja me, minä toisten mukana, olemme aina hienosti häntä äreydestä soimailleet, moittineet, tehneet päätöksiä, ettei hänen luoksensa enää uskalla mennä eikä viitsikään … vieläpä melkein uhalla koettaneet häntä iloiseksi saada ja laskeneet leikkiä juuri niistä asioista, kuolemasta ja haudasta…
Miten hirvittävästi hän mahtoi kärsiä! Ja sittenkin me sanoimme keskenämme, ettei hän suvaitse meitä; mutta mehän juuri emme häntä suvainneet!
Bendellille nousi yhtäkkiä niin sanomaton syyllisyydentunto ja rakkauden puuska, että hän jo kavahti pystyyn ja aikoi langeta Laivurisen vuoteen viereen syleilläkseen ja tuhansin kerroin anteeksi rukoillakseen, valmiina mihin uhraukseen hyvänsä sairaan ystävänsä puolesta. Mutta kun hän nousi tuoliltaan, loi sairas häneen samassa kysyvän silmäyksen. Se tympäisi Bendelliä oudosti, hän kadotti halunsa äskeisen päätöksensä täyttämiseen, sillä se alkoi näyttää lapselliselta, ja sitten valtasi hänet pelko, ettei Laivurinen ymmärtäisi häntä oikein. Hän istahti uudestaan ja sytytti savukkeen.
"Sinä, veliseni, taidat olla pian matkamies", lausui hän melkein tahtomattaan, tietämättään mitä sanoi. Jostakin syystä tuntui hänestä kuitenkin kohta siltä kuin hän olisi sanonut jotain hyvin tyhmää ja akkamaista. Hän alkoi pelätä, että Laivurinen suuttuisi.