Mutta Laivurinen ei suuttunut. Äänessä välinpitämättömyys ja varmuus, jota Bendell ihmetteli, sanoi hän:
"Eipähän sitä tiedä… Mutta en minä nyt sentään vielä luule matkamies olevani."
Bendell rupesi kuvittelemaan, että hän tällä kertaa otaksui, useista syistä, Laivurisen lopun olevan paljon lähempänä kuin tämä itse luuli. Bendelliä värisytti. Hänen mielestänsä kuolema jo astuskeli näillä mailla, viikate oli jo sojossa uhkaamassa.
Häntä koko ajan vaivasi tuo äskeinen kuolemalla peloittelunsa ja hän ajatteli vain miten voisi korjata sanansa. Kun nyt huomasi, että Laivurinen itsekin vielä luulotteli kuoleman olevan jonkun matkan päässä, alkoi hän kehoittaa tätä etsimään parempaa lääkärinapua, edes Helsingistä.
"Sinun täytyy", lopetti hän kiihkeästi, "ennenkuin on liian myöhäistä, velikulta."
Sairas kuunteli vakavana ja antoi maltillisesti toisen puhua loppuun.
Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi hän tuskin huomattavasti hymyillen:
"Hyvähän sitä on niin sanoa. Mutta kun toinen tasku on tyhjä eikä toisessa ole mitään, niin… Ei ne sellaiset ole meikäläisiä, kansakoulunopettajia varten."
Hän käännähti vuoteella, ikäänkuin jokin tuskallinen tunne olisi siihen pakottanut. Kun Bendell jälestäpäin eräässä tilaisuudessa muisteli tuota sointua, millä sairas sanoi "meikäläisiä varten", sekä sitä seurannutta kärsimätöntä liikettä, niin häntä värisytti. Nyt ei huomannut siinä mitään erinomaista, vaan alkoi innokkaasti väittää vastaan:
"Älähän … ethän sinä nyt niin köyhä ole…"
"Mitäs minulla on!" huudahti Laivurinen. "Ei mitään muuta kuin velkaa."