… Nuorisossa alkaa jo olla arvostelukykyä, ajatteli hän. He ovat oikein verrattomia, en minä edes ole uskaltanut noin paljoa odottaakaan…
"Ja jos minä paranen", hän virkahti innostuen ja kohosi istualleen. Mutta samassa sydän ikäänkuin ehtyi ja kutistui ja heikkoudentunne oli vähällä temmata hänet mukanaan. Pakotellen sitä alas painumaan ja pysytellen äskeisessä ajatusjuoksussaan koetti hän tyrkkiä pois kammottavaa painajaista, joka tunkeili hänen kimppuunsa ovista ja ikkunoista.
"Minä en jätä tätä nuorisoa", virkahti hän uhmaavasti. "En minä jätä ainakaan tuon johtokunnan vuoksi! Onpa tässä nouseva polvi kokonaan minun miehiäni… Minähän tässä kylväjä olen! Ja minunko pitäisi nyt jättää heidät, kun oras juuri alkaa tehdä toukoa?"
Tänä iltana uudistunut iloinen vakaumus siitä, etteivät kuntalaiset kaikki ole Tolvanaisia, painui mieleen, jäi itämään, kasvoi ja kehittyi.
"Nuoriso sentään mahtanee ainakin osittain ymmärtää minua."
Pari kyyneltä kihosi silmiin.
Ja jos minä kuolisinkin… Ainakin nuoriso ymmärtäisi ja ehkä joskus tulevina aikoina tunnustaisi minun jotain tehneen ja kiitollisena muistaisi.
Ihana vavistus kulki läpi ruumiin… Miten he muistelisivat häntä, kun hän olisi kuollut?
… Niin he puhuisivat, niin he sanoisivat, että siinäkin meni nuori mies kesken aikaansa, että hän teki tehtävänsä miehen tavalla. Niinköhän he sanoisivat?… Heidän täytyisi sanoa niin… Moni itkisi, sillä he vasta oikein tuntisivat ja ymmärtäisivät minua…
Heidän lapsensa muistaisivat minua, puhuisivat minusta. Vihamiehenikin tahtoisivat pyytää anteeksi heltyneenä yleisestä osanotosta. Mutta minun suuni ei enää puhuisi, vaan hengen silmillä katselisin ja antaisin anteeksi. Niin, minä antaisin anteeksi! En vihaisi enää ketään. Eikä siellä olekaan vihaa…