Ja sitten minä riemuitsisin siitä, että kuolemani sai heidät ymmärtämään minun tarkoituksiani ja että minäkin olin pieni, hyvin pikkuruinen valonsoihtu tuhansien joukossa, jotka Luoja heitti tälle korven kulmalle sytyttämään, olemaan välikappaleina yhä jatkuvassa luomistyössänsä…
Kyllä he arvostelisivat minun työni silloin liian suureksi…
"Arvioivatkohan ne sen liian suureksi?"
Liian suureksi ne arvioisivat, hän ajatteli. He varmaankin pelkäsivät, että minun aloittamani työ tulisi kärsimään poismenostani. He katselisivat sitäkin vain tavallisilla lyhytnäköisillä silmillään, he kun kuvittelisivat, että kansallisen valon levittäminen on vain ihmisellistä työtä!… Mutta ei se ole ihmisellistä työtä… Luojan työtä se on. Minäkin satuin Luojan käteen sattumalta pikkuiseksi välikappaleeksi, siinä kaikki. Jos en minä tehnyt tehtävääni, tulee toinen. Jos taas sain siemenen kylvetyksi hyvään maahan, niin tulee jälkeeni viljelijöitä, kasvattajia. Minä satuin olemaan kylväjä…
Ja siinäpä se onkin! Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä, tiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, milloin se on tullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä, itsestään, ilmoittamatta tuloansa, antamatta tietoa varmasta ilmestymisajastaan — niinkuin kaikessakin luomisen työssä. Vasta sitten kun se on kasvanut kiinni, kun se rupeaa kantamaan hedelmiä, huomaa asianomainen itsekin, mitä sukua kasvi on…
"Eikä sitä sovi kysyä mistä se tuli tai kuka sen toi", hän virkahti ääneen, kokonaan kiintyneenä asiaansa.
Eikä sitä kysytäkään, jatkoi hän ajatellen. Itsestänsä se tuli, ajattelee moni. Mutta ei se itsestänsä tullut, Luoja sen toi … jonkun välikappaleensa kautta.
"Siinäpä se juuri on, ettei kukaan huomaa tuota välikappaletta. Siinä pykälä on! Jos se huomattaisiinkin, olisi valon levittäminen ihmisellistä työtä, aivan jokapäiväistä… Mutta nyt se on jumalallista työtä."
"Tee on valmista, ukkoseni!" kuului rouvan ääni toisesta huoneesta.
"Minä tulen."