Kerrankin satuimme poikajoukolla pappilan riihitienhaaraan juuri kun navettapiika, jonka nimi oli Maijastiina, ajoi retuutti eloja ja lyhteet kuormasta putoilivat joka askelella. Piika huusi niin, että koko kylä kaikui. Me sanoimme, että älä huoli Maijastiina, kun pastori tulee, panee sun jalkapuuhun.
— Jalkapuuhun, jalkapuuhun, teidät se siihen panee, härkäpäät.
Lyhteitä yritti nakella kuormalle, mutta kun tie oli niin surkeata, eikä ollut muuta kuin pieni vitsaköyden kappale, jota Maijastiina oli jatkanut silain häntävyöllä, mitä sillä sitte elokuormaa köytettiin. Lyhteet putoilivat aina vain. Eikä piikaparan lopulta muu auttanut kuin ajaa rouhuuttaa riihen ääreen kuormansa, minkä sai pysymään piikkilavalla, ja lähteä sitte kantelemaan elolyhteitä rapaisesta kujasta.
Me menimme auttamaan. Kokoilimme lyhteitä ja riiputimme riihikartanolle juuri kun pappi pistäysi siihen nurkan takaa. Kohta kun näki meidän kiikuttavan lyhteitä, alkoi hokea:
— Katos … katos … Maijastiina pentelekö se lyhteitä pudottelee … selkään!
Maijastiina riipoi ja reuhtoi vihoissaan ja vastusti:
— Maijastiina pentele se pudottelee, mutta miksei pastori osta köysiä?
Pappi oli juuri tarttunut vitsaköyteen, johon Maijastiina oli jatkoksi pannut silain häntävyön. Hän piteli sen päätä takakädessään ja aikoi juuri ruveta huitomaan Maijastiinaa. Piika pysähtyi vastapäätä, tömppäsi jalkaa ja uhkasi:
— Jos vain … niin…
Pappi uhitteli vielä lyödä, mutta Maijastiina tempaisi toisesta päästä köyttä niin, että pastori oli mennä kynsilleen.