Mutta lautamies väänsi niskaa ja lupasi Iiskan isälle kertoa, minkälaisia koiranjuonia poika harjoittaa. — — —
Lähtivät uudestaan matkaan ja ajoivat Rintakylälle. Ylt'ympäri kuului iloisia ääniä ja etäältä loisti muuan kokko. Rintakylän sillalla taisi mekastaa muutamia vallattomia tyttöjä. Pölkynpään lutinluukusta näkyi valkeata, Rasaniemen navetasta samoin. Mutta Pihlajasaaren kartanolla oli haudanhiljaista. Neuvoteltiin ryntäystavasta, päätettiin, että hiljaa hiivitään ylös, yksi koputtaa; kun ovi aukee, rynnätään kaikin sisään. Reilu tahtoi itse koputtaa, hän osasi hyvin matkia viinanostajan ääntä ja peijata.
— Se oli perälutti, muisteli Reilu, kun lähdettiin.
— Eipä, keskiluttipa se oli, väitti siltavouti. Lautamies ei ollut sitä kuullut, kun seppä oli toisinaan puhunut niin hiljaa.
Ensin siis peräluttiin, niin kuin Reilu tahtoi, hiipien toiset, Reilu vain kovemmin astuen.
Koputtaa.
— Salu, saakuri … etkö tunne… Mä olen se … joka…
Toisilta pyrkii nauru kovin. Onpa koko mestari matkimaan! Itse peikkokin erehtyisi.
— Vanha tuttu … aukaise nyt, jatkaa Reilu. Hän koputtelikin kovin hiljaa. Mutta sitten jo jalallaan potkaisi, jotta ovi lensi auki.
Valehdellutpa seppä olikin! Ei tämä niin lujassa ollutkaan, ilakoi itsekseen Reilu.