Ryntäämällä, suu naurussa työntyivät nimismies ja siltavouti sisään rinnakkain. Lautamies arkaili ovella, ajatellen että odottelee, mitä sieltä alkaa kuulua. Mutta yht'äkkiä hän pelästyy ja vetäytyy vaistomaisesti takaisin ovelta. Toiset olivat hävinneet kuin hornankitaan suurella kolinalla ja melulla … sitten alhaalta alkoi kuulua vain ähkinää, voihketta ja valituksia.
— Mikä — mikä — mikä teille tu-tuli? kyselee lautamies ovella, yrittäen katsoa nokimustaan pimeyteen lutissa.
Alhaalta kuuluu sekaisin, eri suista:
»Polveni … pääni … käteni … kylkeni … olkani … leukani…»
Lautamies alkoi arvata, että kruununpalvelijat olivat astuneet lattiattomaan luttiin ja pudonneet alas. Hän raapaisee tulta. Lutti on autio, asumaton. Keskilattiasta ovat palkit poissa. Tulta saadaan vihdoin mukanatuotuun kynttilänpätkään. Siellä ne olivat, molemmat, alhaalla. Kumpainenkin oli pudonnut suoraan tervavesilaatikkoon, missä oli talon karvakenkiä lujittumassa.
Nyt ollaan liassa ja märkänä. Koskee jäseniin ja sydämiin. Lautamies, joka makaa ryömällään lattia-aukossa, ei uskalla leikilläänkään nauraa. Seppä Pihtiläistä hän vain ajattelee ja sen juonia… Pitäisi olla hiljaa, ettei vain talonväki kuule… Niitä tässä nyt vielä tarvittaisiin!
Vähitellen pääsevät toisetkin ylälattialle. On hauskaa, jos ei kukaan syrjäinen saa tästä tietää… Puhua ei saa kukaan kellekään!
Mutta seppä Pihtiläinen? Se kirottu seppä