Oli jostakin syystä ollut hieman pitempi aika välillä, kun kylänmiehet taasen istuskelivat eräänä iltana jaaritellen herastuomarin hirsiläjällä. Kitulainen, vanhanpuoleinen, vähäläntä, huonosilmäinen, hieman lihava mies istui hirrellään uteliaana kuunnellen mitä puhuttiin ja purren vahvasti piipunperiä. Seppä kävi Kitulaisen kimppuun suu naurussa.
— Sinä, Kitulainen, et ole tässä vielä omaa juttuasi kertonut. Muiden jaksatuksia vain kuuntelet.
Silmät kääntyivät Kitulaiseen, odottava nauruunvalmeus herkässä ilmeessä.
— Velaksi, Kitulainen sanoi, ruiskaisi vahvan suihkun mustaa sylkeä perään, ja koko joukko räjähti nauramaan.
— Velaksi, niin velaksi! vakuutti seppä.
— Suukin on niin täynnä piipunperiä, jotta…
Uusi nauru. Kitulaisen ei tarvinnut paljon muuta kuin olla yleisen huomion esineenä, niin naurettiin. Hänen sanoihinsa pantiin tulkinnan avulla aina jokin humoristinen sukkeluus. Tämä oli hänet totuttanut vähitellen luottamaan humoristisiin kykyihinsä. Alkoi sommitella sukkeluuksia mielessään. Poimi juttutulvasta aina pieniä sirusia ja totutteli niistä sorvailemaan ihmisille hymykelpoisia makupaloja, aivan kuin joku leluesineiden tekijä valmistelee niitä huokeasta hinnasta ja saa halukkaita ostajia joka talosta.
Mutta tällä kertaa näytti Kitulainen perusteellisesti valmistuvan johonkin. Hän purkaisi suustaan kourantäyden piipunperiä, tarjosi lähellä seisovalle pikkupojalle, käskevästi ärjäisten:
— Pidäs, poika!
Poika säpsähti, ojensi vaistomaisesti kätensä, Kitulainen tarttui siihen, osoitellen toisesta kädestään täyttääkseen pojan kouran runsailla mälliaineksilla. Mutta samalla taas rähähti yleinen nauru. Muuan toinen poika kikatti: