— Itse sinä rähäjät ja töytit niin kipeää, jotta…

Ja hammasten välistä:

— … mutta odota, poika!

Tamminen jatkoi:

— Siihen aikaan oli kaikilla, niin meillä miespuolisilla kuin naisillakin kovat puhdetyöurakat. Joka ei saanut urakkaansa ennen joulua valmiiksi, juhlatiijuun joutui. Vaikka ei sinne vietykään, niin koko pitkän talven se muistettiin. Aina kun vain suinkin sopi, siitä pisteltiin. Jos hameväeltä ei tullut määräsumma vyyhtiä tuvanorteen tai miehiltä määrätyt astiansa, rekensä tai riihipinonsa, niin kyllä tarkeni. Tämä kannusti kelvottomimpiakin niin, että siinä todella yritettiin. Siitä oli seurauksena, että vaikka yleensä mentiinkin makuulle siinä 8 aikaan illalla, joulun edellä nuoret joskus pinnistivät päivänsä jatkumaan 10-11 tienoille yöllä. Isäntäväki oli monesti vähän harmissaankin ja vastusteli, kun poltettiin niin paljon päreitä ja sitten myöhemmin jo öljyäkin, sekä kun eivät saaneet nukkua. Eihän ne muuten olisi välittäneet; se niillä vain oli.

Minä olin jo niinä vuosina tehdä kokastellut yhtä ja toista, kaikenlaisia pikkuastioita, kelkan ja lusikoita ja mitä sellaista lienen tehnytkään. Isäukko aina vastusteli, kun yritin ottaa isompia töitä. Sanoi, että siinä kokastelee liian suuria ja vaivalloisia, värkit vain haaskaa; tekee nyt ensin pienempiä, kun on niin itsekin pikkupuinen, sanoi, minua tarkoittaen. Väliin pisti hyvinkin vihakseni, kun siitä minun pikkupuisuudestani aina puhuttiin. Pikkupuinenhan minä siihen aikaan vielä olin. Mutta metsäajossa kyllä vastasin miestä, vaikka sen nyt itse sanon. Ja vaikka mun pitikin höyläpenkin ääreen vetää jalkaini alle kimpipuita, niin puun minä höyläsin sellaiseksi kuin oli meininkikin. Alulla oli hyvä kurssi, ja kun muut vielä kehuivat, nousi se vain.

Siinä paria viikkoa ennen joulua katselin itselleni korvon kimmet. Muistan vielä, kun isä istui pöytäpenkillä, tavallisella paikallaan ja poltti piippua, kun minä rupesin uunin päältä purkamaan kimpipuita alas. Olin odottanut, että äijä olisi lähtenyt Toiskaan, kun pelkäsin, että hän taas pelehyttää minun touhuni. Mutta ei lähtenyt. Minä purin luontoni, joka ei paljon puremista sentään kaivannutkaan. Ajattelin, että sanokoon mitä tahansa, nyt se korvo tehdään.

Niin kävi kuin olin arvannutkin. Tuskin olin puuloukkoon pudotellut muutamia kimpiä, kun isä hieman ääntään kiristäen kysyi:

— Mitä sinä nyt aiot tehdä?

En ollut kuulevinani, käänsin ja kolistelin vain kimpiä yhä rajummin ja rupesin ähkymään, kun luonto alkoi nousta.