— Kuulitko sinä, poika? huusi isä.
— Hääh?
— Mitä sinä meinaat tehdä?
— Korvon.
Odotin henkeä pidättäen, mitä isä sanoisi. Hän oli vähän aikaa vaiti. Minun mielessäni jo välähti, ettei se nyt ainakaan ehdottomasti kiellä. Sillä jos se sen tekisi, olisi ärjäissyt kohta: »Pane hiiteen, kimpiä vain kämmäät.» Vihdoin kuulin lattialta harvakseen:
— Et sinä korvoa enää juhlaksi saa valmiiksi. Vie sun vain juhlatiijuun.
Siinä oli jo myöntävä sävel ja lopussa leikillinen vivahdus. Sydämeni löi iloisesta yllätyksestä: nyt siitä tulee korvo varmasti! Huusin:
— Ei vie juhlatiijuun … pianko minä sen teen!
Isä oli sillä välin tullut lähemmäksi, katseli alasheittelemiäni kimpipuita hetkisen. Sanoi sitten:
— Tuossa orsilla on hyvä laudanpala, josta minä aioin … mutta saat tehdä siitä pohjan.