"Saaman pitää keittoruokaa, mutta itseni mä jonkin hyvästä pidän".
Iloista oli poikain elämä nyt, sen saattaa hyvin ymmärtää. Haasteltiin tappeluista ja moni-seikkaisista juopporetkistä. Jokainen oli tapellut, ainakin sanoi tapelleensa, kaikkien niiden miesten kanssa, joista tässä puhe tuli, ja tietysti voittanut. Nimismies-parkakin oli monasti pudistettu maahan kuin tyhjä säkki. Luonto ja kurssi nousi näitä muistellessa.
Johannakin tuli jo tupaan ja rupesi keittopuuhiin. Maija oli lähtenyt lehmiä viemään.
"Tiedätkö Johanna, missä se äijä lienee?" kysyi Heikki, ottaessaan hiiltä piippuunsa.
"En sinuakaan tietäisi, jollet siinä olisi".
"Johanna, katso sitä hevosta, seisooko se pihalla!" huusi Ville pöydän päästä.
"Katso itse!" Johanna meni ulos ja viskasi oven lujasti kiinni.
"Pentele, kun sinä olet…" huusi Ville perään. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän:
"Missähän se isävaari nyt häärää, kun ei tuvalle kuulu, taitaa hänellä nyt olla hyvä viinapaikka".
"Minä häntä äsken kysyin Johannalta, mutta se ei ollut tietävinään — viisasteli vain; — selkäänsä tarvitsis koko kakara", tuumaili Heikki ja Villekin oli samaa mieltä.