"Ja aikakädestä! On niin kovin olevinansa".
"Häh? Johannaako kurittaa meinaatte, te viinatratin penikat? Mitäs nämä kädet silloin tekisivät?" kyseli toinen vieraista tylsästi nyrkkejään katsellen. "Teitä nämä löisivät … niin vietävästi".
"Mitä sanot?" ihmetteli Heikki, — "sinäkö tulisit Johannan puolesta? Ei hän sinun apuasi tarvitsekaan, hänellä on luonto kun korento". Heikki nauraa virnisti: "Vai meinaat sinä vävyksi! — Mutta minä vakuutan, vaikka olenkin sisareni veli, — että kyllä sinä Paavo-parka sen naisen kynsissä tarkenet, jos hänet otat".
"Heikki! Pöllö! — Vieraiden ihmisten kuullen rupeaa sisartansa panettelemaan!" hätyytti Ville.
"He heh!" nauroi Heikki.
"Leikkiähän on tämä puhe kokomatkan, — vaikka se on sellaista".
"Sisarenne on ihminen, mutta mitä lienette itse, juopporenttuja", intti
Paavo.
Toiset eivät enään tätä huomanneet. Ville kährästi piippunsa kanssa takan luona ja Heikki etsiskeli silakanpäitä pöytälaatikosta, sillä häntä oli ruvennut kovin hiukomaan. Kun niitä löytyi, ryntäsivät kaikki kaukalolle, mutta Paavon silmät alkoivat painua umpeen.
Porstuasta alkoi kuulua epätasaista kävelemistä ja kummallista mölinää.
Pojat lakkasivat puremasta ja muljottivat himmeillä silmillään ovea kohti: se avautui ja sisään astui omituinen naurettava ryhmä. Johanna ja Maija tulivat, yht'aikaa vetäen ja kantaen pahoin juopunutta miestä, jonka omilla jaloilla ei tässä tilaisuudessa näyttänyt olevan mitään sen suurempaa merkitystä, kun että ne permantoa harrasivat. Miehen hampaat kirisivät yhteen, ja karkealla kurkkuäänellä puristi hän niiden välistä kirouksia ja valoja. "Kylläpä se äijä taas on vetänyt pääntäyden".