"Päivää, päivää, tpruu… Tuo hevonen ei tahdo seisoa". Harjulainen puuhaili noustakseen reestä, alinomaa uudistaen vihellyksiään.
Joonas oli tullut hevosen ääreen ja taputteli sen lautaisia.
"Helkkarin kaunis tuo sun oriisi, kiiltää ja loistaa kun kihlasilkkinen", kehahteli.
"Kyllähän se — kas kun on lujas tuo riimunvarsi, panisin sen vähä kiinni. Tottapa sinä lähdet kokoukseen?"
"Lähden tietysti, mutta onhan nyt vielä liian aikaista mennä. Pane se kiinni. Antti, mene tuomaan heiniä. Tule sinä vaan tupaan piippuun panemaan, kyllähän pojat katsovat hevostasi".
"Tuota", alkoi Harjulainen, "minä en kauan ehtisi viipyä, sillä minulla on asioita matkalla toimitettavana; poikkesin tänne vaan sitä varten, että saat tulla minun kanssani jos haluat".
"Sehän sopii hyvin minulle. Mutta kuules Kustaa, voisitteko te ajaa kolmea hevosta, niin saisitte ottaa pruuninkin mukaanne metsään? Kun minä pääsen menemään tämän Harjulaisen kanssa kokoukseen, niin ei tarvitse hevosta".
"Hojaa! Kyllä pruuni juoksee välillä".
"Hyvä! Ottakaa sitten sekin mukaanne".
Harjulainen oli jo levittänyt loimen huolellisesti hevosensa selkään ja meni nyt isännän kanssa, portaissa lujasti koputellen lunta saappaistaan, joiden varrensuu oli siperiannahalla reunustettu.