"Aina sinä olet yhtä viluinen. Etkö näe, etten minä pääse ennen kun saan perunat vatiin. Mene sinä Janne liikuttamaan kehtoa". Janne jätti reenjuon tekemisen ja meni lapsen luo.
"Eikö nyt jo pitäisi metsään lähteä?" kysyi Teerelän-ukko tupaan tullessaan.
"Kuka hullu tämmöisen nujun jälkeen. Minä sanoin Jannelle, ettei tarvitse mennä, ennen kun vähän ehtivät ajamaan tiet auki. Minä en viitsi mennä ollenkaan tänä päivänä. — Emäntä, menehän katsomaan, kun tuo poika niin huutaa".
"Älä poraja, älä, älä, pau, pau", pauhasi Janne hurjasti heiluttaen kehtoa.
"Kuinka se Annikkakin näin kauan siellä navetas viipyy?" tuskaili emäntä, mutta meni kuitenkin kehdon luo ja tarjosi lapselle rintaa. Nähtävästi oli pikku Matin hyvin nälkä, sillä hän tempoi nyt ahnaasti, tuotuostakin mielihyvissään äännähdellen.
"Mitä ne paapan poikaa kiusaavat", hyvitteli vaari, lähestyen kehtoa. Poika, joka oli noin vuoden vanha, luikautti vähän syrjästä isoisäänsä ja naurahti, mutta alkoi taas uudestaan imeä. Vaari myhäili hartaasti ja katseli poikaa.
Annikka tuli navetasta.
"Tuo navetanovi on niin huono, ettei se pidä enää yhtään lämmintä, lehmät kuolevat viluun", sanoi hän nurjalla äänellä ja viskeli astioita lattialla.
"Minä olen siitä jo monta monituista kertaa puhunut isännälle, että sen pitäisi tehdä uuden, mutta eipä siitä tule mitään", yhtyi emäntä.
"Kukahan täs kaikkiin ehtii. Kyllä minä olen siitä jo puhunut nikkarille, mutta eipä se ole joutanut", puolusteli isäntä.