"Kas tuossa", virkkoi Joonas ja viittasi kädellään ahon keskellä olevaa tuuheametsäistä saarta, "se on Varessaari".
"Näettekö heikkoa savupilveä, joka nousee saaren tuonpuolisesta syrjästä?" kysyi joku toinen, osoittaen kädellään suuntaa.
"Totisesti", myönsi susivouti, varjostaen kädellään silmiään.
Toisetkin luulivat ensinnä savua näkevänsä, mutta se haihtui pian.
"Luulen, että meidän on tästä parahin ruveta oikaisemaan", alkoi Teerelän Joonas sanoa, "sillä jos tuo oli savua, jota nähtiin, niin on niiden tuhostus saaren tuon puolisella syrjällä. Metsä näyttää tällä puolella olevan tiheä ja me voimme sen varjossa päästä, ken tiesi, huomaamatta paikalle".
"Mutta jos ne pitävät vahtia", huomautti joku.
"Sitä on mahdoton tietää. Meidän on nyt kuitenkin koettaminen, ja lienee parahinta, että kohta lähdemme astumaan", päätti nimismies.
Niinpä lähdettiinkin kohti vaaranalaista paikkaa. Jokainen tarkasteli, ikäänkuin salavinkaan, ampuma-aseitaan, josko ne olivat reilassa ja tarpeen tullessa valmiit käytettäviksi. Vaikka miesjoukko tuossa oli oikein rotevaa laatua, voi kuitenkin useain kasvoista ja menetyksistä huomata, että he ottivat asian vakavalta kannalta. Jokaisen silmät olivat kuin tähystin, alinomaa tähdättyinä saaren kukkulaa kohti. Kuta lähemmäksi pyssynkannon matkalle he lähestyivät, sitä kiinteämmäksi kävi tähystys. He olivat jo jotenkin likellä saarta, kun nimismies hiljaa virkkoi:
"Lähdetään miehet juoksemaan, sillä meitä ei ole huomattu. Minä päätän sen siitä, että jos he olisivat meidät nähneet, niin varmaankin olisivat jo lyijyllä tervehtineet".
Kaikin voimin ruvettiin nyt kipaisemaan, vaan matka ei kovin nopeasti joutunut, sillä paksu lumi teki tuntuvaa estettä. Saaren reunassa pysähtyivät he vähäksi aikaa huoahtamaan ja kuivaamaan pisaroivaa otsaansa.