"Lähdetään kulkemaan linjassa yli tämän mäen, mutta varovaisesti ja hiljaa".
"Lähdetään heti", sanoi Joonas, ottaen pistoolin käteensä. "Olemmehan nyt jo kylläksi levähtäneet".
Liikkeelle lähdettiinkin. Puollustusaseet pidettiin joka silmänräpäys käytettävinä. Vähäinenkin rasahdus, joka jonkun jalan rioon sattuessa syntyi, sai jokaisen kasvot siihen suuntaan kääntymään. Kulku koetettiin suunnata sitä paikkaa kohti, mistä äsken oli huomattu savu nousevan. Miehet olivat jännityksissä; silmillään koettivat he tähdätä paksujen pensastojen läpitse. Ei ollut aikaa eikä lupaa äänekkäästi voivottelemaan, vaikka jalka toisinaan putkahti syvään, lumen peittämään rotkoon.
Oli jo ehditty saaressa olevan mäen korkeimmalle töyrälle ja seisahduttiin siihen. Yhä lisääntyi varovaisuus.
Katseltiin ympärille sinne tänne, mutta mitään outoa ei näkynyt eikä kuulunut.
"Minä menen tuolta kummun päältä katsomaan, sieltä näkee vähän edemmäksi", lausui susivouti, kädellään viitaten mainitsemaansa kumpua.
"Lähdetään kaikin, mitäpäs tässäkään on tekemistä", virkkoi nimismies.
Susivouti oli erittäin halukas pääsemään kummun päälle, ja kiirehti muiden edelle. Tuskin oli toivomaansa paikkaan ehtinyt, niin hän, ikäänkuin suolapatsaaksi muuttuneena pysähtyi. Toiset miehet seisahtuivat myöskin kummastuneina, vaikka eivät juuri yhtä suuressa määrässä kuin susiherra.
Mutta kylläpä viimemainitulla olikin syytä hämmästykseen, sillä kummun vastainen reuna oli äkkijyrkkä kuin seinä, ja sen alapuolelta alkoi paljon käyty ja paksulla rankkimassalla peitetty tie.
Aivan samassa, kun susivouti nämät asutuksen merkit huomasi, alkoi ihan hänen jalkainsa alta kuulua loilotus. Jyrkänteen kupeesta aukesi jonkullainen ovi, josta tuli ulos mies kantaen rankkisankoa.