"Hänellä on parempi talo kuin minulla", tuumaili Heikki.
"Turhia loruja!" väitti sairas ja nousi kiivaasti sängyltä. "Turhia loruja, sanon minä! Rupelas elettiin ennen helposti ja isäntävainaja ci milloinkaan ollut rahanpuuttees. Mutta te tuhlaatte ja jakelette omaisuutenne laukkuryssille ja porvareille koristuksia ja muita turhuuksia ostaessanne. Helvettiin semmoinen elämä! Teistä tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä".
Ukko oli lähestynyt pöytää ja kokoili siitä äskenmainituita velkakirjoja.
"Tuota", yritti Heikki sanoa, "akka se on, joka tuhlaa".
"Akka!" matki toinen. "Minä tiedän kyllä, että hänellä on hyvä taipumus siihen, mutta koska olet sinä koettanut järjellisillä keinoilla vastustaa hänen turhamaisuuttaan? Luulenpa, että et milloinkaan, vaan riitelette ja soimaatte toisianne ja sen ohessa harjaannutte yhä pahemmaksi tuohon vikaan. Toinen paha vika vaivaa myös sinua samoin kuin ämmääsikin ja se on laiskuus. Luulenpa, että ette ole kumpanenkaan tehnyt kunnon päivätyötä sen jälkeen, kun Rupelaan menitte. Häpeä sellaisille laiskureille! Ilmaiseksi saitte talon ja nyt jo tuommoinen velka".
Heikki kuulteli vaieten.
Tuli räiskyi vielä pesässä ja lattialle lenteli kuumia poukkoja. Kuppilan isäntä katsahti tuleen päin ja näytti tekevän äkkinäisen päätöksen. Hän pudisti kädessään olevat velkakirjat myttyyn, lähestyi uunia ja viskasi paperit sinne. Tuli poltti ne ahnaasti, ikään kuin peläten, että niitä voitaisiin vielä pois temmata. Mustana kartena ne pysyivät jonkun hetken haamullaan ja hajosivat hitaasti, juuri kuin varmana siitä, ettei heitä enään semmoisina voida käyttää. Appi loi vävyynsä halveksivan katseen samalla nähdäkseen, minkälaisen vaikutuksen hänen työnsä toiseen teki.
Vaikka Heikki oli kaiken aikaa kiinteästi katsovinaan lattiaan, seurasi hän kuitenkin tarkalla silmällä ukon liikkeitä. Nähtyään, että paperit viskattiin pesään, liikahti hän, mutta asettui kohta entiseen asemaansa, kun huomasi, että toinen loi katseensa häneen.
"No siellä ne nyt ovat", sanoi appivaari ja näytti olevan valmis vastaanottamaan Heikin kiitoksia. Heikki kohotti hitaasti päätänsä.
"Velkakirjat, — missä?" kysyi hän venyttäen ääntänsä ja ollen olevinaan, aivan kun ei olisi koko asiasta mitään tietänyt.