"Niin, niin, mutta hän on kuitenkin meidän veljemme!" muistutti
Johanna.
"Noo, vaikka", intti Heikki, mutta jätti sitte siihen.
Kirkonaika oli jo hetkestä ohi mennyt, kun Heikki vasta lähti kotiinsa Teerelästä, vakuuttaen Joonaalle, että tämän pitäisi ehtoommalla tulla heille.
Vaari pysyi koko ajan jotenkin harvapuheisena. Omaan tupaansa mentyään istahti raskaasti pöydän viereen tuolille ja voihkasi:
"Oi jumala, kun ei tuo asia mielestäni katoa, se ikään kuin polttaa sydänalustaani. Nyt olin juuri tunnustamaisillani sen Joonaalle, mutta oli tuo Heikkikin ja se ei ymmärrä mitään… Minä en saa muuten rauhaa, ei tunnu auttavan veljienkään anteeksianto, ei… Jumala yksin tietää kuinka se mua vaivaa…"
* * * * *
"Minun on nyt niinkuin suuri taakka hartioiltani poistettu", lausui Joonas, jäätyään Johannan kanssa kahden kesken kamariin. "On ollut niin ikävää kun vihamiehinä on täytynyt toisiaan kohdella näin läheisten. — Mutta se vaari näytti niin hiljaiselta ja surulliselta, etten ymmärrä mikä hänen oli; taisivat ne Villen terveiset koskea".
"Varmaankin", arveli Johanna. Mutta taas näyttäysi hänessä tuo kummallinen salaperäisyys, jota Joonas oli hänessä jo joskus ennenkin huomannut, ukosta keskusteltaessa.
"Mitä sinulla on salattavana?" kysyi Joonas
Johanna vähän säikähti.