"Joo'o, mutta kamala se on, kun kisalle menee, eikä tytär".
"Eihän se mitään ole".
Saaraleenan silmät vilistelivät nyt jo viililautasilla ja hän alkoi:
"Teillä on paljo särvintä, mutta eihän ole kummakaan, teillä on hyviä lehmiä ja hoidetaan hyvin. — Sisar-Tiina sanoi, että Teereläs on niin hyvää piimää, ettei koko kyläs semmoista, niinkuin tervaa, niin toimitti sisar-Tiina. Mä sanoinkin jotta tarvittispa sitä saada maistaa. — No Heikki ja Ville ovat tietysti kisalla. Kumma kun eivät ne jo ole akkoihin sekaantuneet, vaikka en minä tiedä jos ovat jo yrkämiehinä. Minä niin vähä kuulen ihmisten asioita, en tiedä niin mitänä — en mitänä, — mitäpäs minä tietäsinkään, — kukapas tämmöiselle semmoisia puhuisi". Saaraleena huiskutteli ruumistansa ja näytti tuntevan itsensä hyvin hyljätyksi samalla, kun taas antoi silmäinsä vilistää pitkin viilipyttyriviä.
"Kukahan huolisi semmoisista juopporateista, kun veljeni ovat".
"Se vasikka elää, joka juo. — Mutta kuinkas isä vaari jaksaa? Eipä häntäkään kotona näy". Saaraleena tirkisteli salavihkaan myyrän silmillään sänkyyn ja taas hyllykaapin päälle jossa oli erillaisia ruokapyttyjä.
"Makaa". Johanna näytti jo alkavan tuskastua uteliaasen vieraasensa.
"Joo'o, vanhat tarvitsevat lepoa. Kun minäkin menen kylästä mökille, niin täytyy panna aina vähäksi aikaa levolle sänkyyn. Olen jo ruvennut väsymään. — Olisko sinulla Johanna kaljaa? Antaisit mulle vähän juoda, kurkkuani niin kuivaa".
Johanna otti tuopin pöydältä ja antoi muorin käteen. Kova näytti jano olevankin, sillä Saaraleena veteli aika siemauksia.
"Uh huh huh, kuinka mä kovin join. Sepä nyt vasta oli hyvää kaljaa, oikein juhlajuomaa. — Tuhansia kiitoksia, Johanna-kulta".