"Siinä on hevonen, — hei!"
"Kuuletko? — — anna olla sen hevosen repimättä!"
Ville ei ottanut tuota kuullakseen, vaan jatkoi yhä samalla tavalla. Hevonen kompastui vapisten polvilleen, vaan pian täytyi sen nousta seisomaan.
Heikki oli sillä välin saanut toimeen jalkainsa kanssa semmoisen sovinnon, että ne, vaikkapa vastahakoisestikin, kulkivat tupaanpäin. Niin alkoi mies kaahia lahoille portaille, joissa oli siellä täällä ajan jyrsimiä reikiä, kansilaudat kallistelivat jalan alla, ja oli niiltä vaarassa pudota portaiden alle. Heikki ei muistanut olla tarpeeksi varova, siispä olikin seuraus, että hän erään laudan kallistuessa kaatui.
"Oi!" j.n.e. huudahti hän ja rupesi panettelemaan lautaa, joka ei ymmärrä paikallaan pysyä.
Vieraat pojat seisoivat pihalla ja nauroivat veljesten touhulle.
"Hoi — noh! Tu — tulkaa tupaan — te harrin penikat!" huusi Heikki, kun oli taas jalkeille päässyt.
"Kyllä tullaan! Kurk —- kurkku on niin saakelin kuiva kun kuivettuneen sammakon".
"Hei hurransaa — hei hurransaa!" — lauloi Heikki ja meni tupaan.
Yhä kamppaili hevonen Villen käsissä. Johanna ei voinut tuota enään katsella, vaan tuli juosten paikalle.