"Jätä hevonen minulle ja mene tupaan siitä!"
Johanna tavotteli käteensä ohjaksia hevosen leuan alta.
Hevonen teki äkkinäisen ryntäyksen takaperin; se luuli ehkä, että Johannakin rupeaa Villelle liittolaiseksi, — mutta tuon tempauksen seurauksia oli, että Ville kadotti tasapainonsa ja tipahti rattailta hevosen jalkoihin. Nyt tuli läsnäolijoille hätä, sillä olisihan hevonen voinut kostonsa toimittaa, kun mies sen jaloissa kieri. — Mutta sepä vetikin vaan takajalkansa likemmäksi päätään ja odotti kärsivällisenä siksi, että Ville pääsi jalkeille.
"S——na, jos polki mun koipeni mäsäksi!" Ville aikoi taasen tarttua ohjaksiin, jotka temmellyksessä olivat hänen kädestään kirvonneet.
"Älä ota enään suitsiin, kuulitko Ville! Näethän, että se on jo kyllä väsyksissä ja pelkää niin että vapisee. Päästä irti!"
Johanna tempoeli suitsia Villeltä.
"Viisaspa se hevonen olikin, kun vältti, ettei polkenut. Tule nyt jo tupaan ja jätä hevonen siihen", kehoitteli toinen vieraista pojista, ja tarttui Villen käsivarteen.
"Se on hevonen, se! — mutta itse minä sen kiinni panen — mitä ämmät!" Ville työntäsi sisartaan ja alkoi nyt tamuta riimunvartta seinässä olevaan renkaaseen.
"Pane vaan, mutta älä rääkkää sitä enää".
Sen sanottuaan meni Johanna takaisin lehmäin luo.