Aikaa voittaen ehtivät pojat pihasta vihdoin tupaankin menemään. Siellä oli Heikki jo perusteellisen kiroilemisen perästä löytänyt vihdoinkin kaappinsa avaimet sekä nostanut viinapullon ja tupakkapöntön pöytään. Villekin meni saman seinäkaapin luo ja kopeloitsi sieltä jotain, mutta ei näyttänyt löytävän. Hän kynsäsi jo korvansataustaa ja huusi Heikille, tuijottaen pöydällä olevaa viinapulloa:
"Ethän sinä ole vaan minun pulloani ottanut?"
"Mikä pakko minun on sun pulloas ottaa, kun on kyllä itsellänikin. Hae paremmin".
"Ihan tuohon paikkaan minä sen panin, ja nyt ei sitä ole siinä. — —
Kuka on sen vienyt?"
"Isä on sen taitanut ottaa", Heikki sanoi välinpitämättömästi.
Villeä kiukutti asia kovin.
"Jos se äijä-känttyrä on ottanut, niin häneltä kiristän sen ulos, vaikka kärvennetyn nahan sisältä!"
Toiset ryyppäsivät vaan, eivätkä välittäneet Villen pauhaamisesta mitään; he tuskin sitä huomasivatkaan, tavallisuutensa vuoksi.
"Tule ryyppäämään ryyppys, älä siinä turhia pauhaa", sanoi Heikki.
"Turhiako? Entä kun olis oma pullos viety, etköhän itse pauhaisi?"