"Mitä minä siitä, tiedänhän sen ennakolta. Kerro jos tahdot, yhdentekevä minulle". Äänessä oli jo kolkko sävy.
Nyt alkoi Joonas kertoa. Hänellä olikin tuotavana esiin mitä mustankirjavin joukko hävyttömimpiä juttuja, mitä vaimoväki osaa naimisenjuoruina yhteenkeittää. Johannan suu vetäysi katkeraan hymyyn, kun Joonas kertoi hänen juoppoudestaan, laiskuudestaan, rajusta luonnostaan ja lopuksi siitäkin, että hänen sanotaan kosituttaneen itseänsä Kuppilan Iikalle, ja ennenkuin pääsi kertomuksensa loppuun, rupesi Joonas häpeemään kertomustaan. Hän jo katui, että oli alkanutkaan ja mieli teki jo katkaista ja sanoa, että hän oli vain leikkiä laskenut. Mutta katse Johannaan esti tekemästä asiaa leikiksi.
"Uskotko niitä?" kysyi Johanna kun Joonas oli lopettanut.
"Uskomisesta ei olisi puhettakaan, jos olisin näitä ainoastaan yhden taikka kaksi kertaa kuullut, mutta kun alituiseen soitetaan korvaan, yksi yhtä, toinen toista, niin ei ymmärrä mitä on tekeminen; uskoako vai olla uskomatta", hätääntyi Joonas vastaamaan.
Nyt oltiin taas vähän aikaa hiljaa. Johannan mieli oli kuohuksissa.
Kooten malttia, jota itku yritti murtamaan, hän vihdoin sanoi:
"Minä huomaan, että sinun sydämeesi on myrkkyä kylvetty; katkerat epäluulot ovat siellä juurensa ottaneet. Huomaan kyllä, että olet tullut eroa tekemään. Hyvästi siis! Tarjoo kättä. Etsi itsellesi elämänkumppali, joka on juttu-ämmäin kanssa paremmassa suosiossa. Ehkäpä Jumala minustakin huolen pitää".
Johanna ei itkenyt, mutta kasvojen vaalea väri tulkitsi syvää loukkausta ja kärsimystä.
Joonas oli melkein sanattomaksi hämmästynyt. Rukoilevalla äänellä hän puolittain änkyttämällä vihdoin sanoi:
"Sitä en tarkoittanut! Eroa en ajatellutkaan. Pyysin vaan sinulta selvitystä näihin juttuihin. — Sano vaan yhdelläkin sanalla, ettei näissä puheissa ole totuutta, niin minä uskon; — ketäpäs minä muita uskoisin, jos en sinua?"
"En voi todistaa omasta puolestani. Ja jos sinulla kerran epäluuloa on, niin se ei sillä katoa, että minä syyttömäksi itseni sanon".