Joonas näytti olevan neuvoton.
"Enhän minä usko niitä, kun sinä vaan sanot sanallakin, että ne ovat valheita", sanoi hän ja tarttui toisella kädellään Johannan käteen ja toisella kohotti tämän alas vaipunutta päätä. Johanna loi paljon sanovasti silmänsä Joonaasen:
"Kutka ovat ne, jotka sinulle ovat näitä asioita kertoneet?" kysyi hän.
Joonas oli hämillään ja näytti muistelevan. Sitten luetteli hän, ensiksi Saaraleenan ja useita muita kielenpieksijäin arvoisasta ammattikunnasta.
Joonas alkoi hävetä luetteloaan. Johanna muisti, että useat noista samoista henkilöistä olivat myös hänelle Joonasta parjanneet. "Mitähän jos sanoisin sen Joonalle?" ajatteli hän. Ensin hän ajatuksen hylkäsi, mutta muutti kohta mieltä ja virkkoi:
"Vai niin, et taida tietääkään, että nuo samat henkilöt osaavat sinustakin rokkaa keittää?"
"Häh? minusta, minustakinko?"
Kiivaus, jota Joonas osoitti kuullessaan, että hänestäkin osataan kielitellä, huvitti Johannaa, niin että hän naurahti sanoessaan: "Niin, sinusta itsestäsi".
"Mitä hittoa se on, jota minusta on sinulle valehdeltu?"
Johannaa melkein huvitti tuo miespuolen arka kunniantunto. Hän sanoi rauhallisesti: