Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt! — he hymyillään toisilleen tulkitsivat.
Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväänsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiata mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.
Neronleimaus.
Luojalla on varmaankin hyvin monipuolisia tehtäviä. Niitä suorittaakseen tarvitsee hän kaikellaisia välikappaleita. Ihmiset, naiset ja miehet, ovat hänen kädessään hyvin tärkeitä aseita.
Luoja käyttelee neroa hyvin säästäen. Muutamille ihmisille lahjoittaa hän sitä sentään hiukan avonaisemmalla kädellä.
Eräs mies oli sattunut saamaan lahjaksi neroa hyvin runsaan annoksen. Otaksuttiin että Luoja aikoi hänestä itselleen asetta toimittaakseen joitakin suuria tekoja. Koko maailma, — niin leveältä kuin tunnettiin, ylisti tätä miestä, jonka nimi oli Neronleimaus.
Arveltiin että Neronleimaus oli aijottu toimittamaan suurtöitään enimmäkseen muiden ihmisten keskuudessa. Mutta tähän asemaan tullaksensa, oli hänellä yksi hyvin ikävä ominaisuus: hän kyllästyi pian seurustelemaan ihmisten kanssa, ne kun olivat niin tyhmiä ja hän oli viisas.
Tuon vuoksi tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja orvoksi. Eikä asia näyttänyt edes paranevan. Mitä enempi hän oli erossa ihmisistä, sitä tyhmemmiksi ne tulivat — hänen mielestään, ja hän viisaammaksi.
Tämä Neronleimaus oli niin nerokas, ettei hän luullut ikänä tarvitsevansa oppia muilta ihmisiltä mitään. Muille hän omia tietojaan kyllä opetti, jos ne pyysivät. Mutta kukaan ei saanut tulla hänen kaltaisekseen, hän tahtoi olla yksin hyvä, yksin nero, mestari tyhmien seassa. Ne saisivat häntä palvella, käsillänsä kantaa, ylistää, kumarrella ja kehua.
Ja ihmiset täyttivät hänen tahtonsa, toisinaan yli reunojen. Sellaisissa tapauksissa näytti joskus siltä, kuin hän olisi pitänyt muitakin ihmisiä järki-ihmisinä: hän hymyili, jutteli ja oli tyytyväinen.