Vaan kerran yksi teki uhallakin muistutuksen Neronleimausta vastaan, eikä pyytänyt sitä anteeksi. Siitä tämä suuttui, hullaantui ja joutui aivan pois toliltaan. Tyhmät ihmiset laskivat nöyrästi alas katseensa, etteivät näkisi Neronleimauksen lankeemusta ja häpeätä. Antoivatpa vielä anteeksikin luuletellen, että kaikki tuokin kuuluu neron laajoihin ihmisoikeuksiin.
Vaan Neronleimaus oli unhoittanut, että "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon." Niinpä kävikin, että kun ei tämä mestari-ihminen tuntenut hullutellessaankaan tehneensä mitään kaduttavia tyhmyyksiä, heitti Luoja hänet kädestään ja kääntyi uudestaan valitsemaan itselleen aseita tavallisten ihmisten joukosta.
Kun Neronleimaus oli aikansa yksinäisyydessä vihannut koko ihmiskuntaa siitä, että yksi oli hänen vikansa paljastanut, esiintyi hän taas ihmisille suurin vaatimuksin ja synkin katsein.
Jännitettyinä odotettiin jotain aivan uutta. Peloissaan, ettei vaan
Neronleimausta suututettaisi riensivät uteliaimmat jo kyselemään:
"Mitä mestari nyt haluaa ja käskee?"
Neronleimaus otti juhlallisen ryhdin. Hänen sielukkaat kasvonsa, jotka näyttivät olevan kokonaan hermoja täynnä, tulkitsivat, että hän oli koko poissaolonsa ajan valmistautunut juuri tätä tilaisuutta varten.
Ihmiset odottivat jännitettyinä.
"Kunnioittakaa minua!" huusi hän vihdoin korkealla, hiukan vapisevalla äänellä. Tuntui siltä, kuin mies olisi koonnut koko elämänsä harrastukset tuohon yhteen ajatukseen.
Ihmiset ällistyivät, eivät sentään viitsineet nauraa suoraan vasten naamaa, mutta kun Neronleimaus poistui, nauroivat katketakseen. Vaan mestarin korviin se kuului aivan samallaiselle kuin kätten taputus…
Silloin kulki Neronleimaus jo omia teitään turhaan haparoiden ja tavoitellen itsekkäille yrityksilleen Luojan ikuista leimaa.