Ja sillä tavoin hän, seuraten vaistoa, joka on pienille sieluille ominaista, kehittyi ja muodostui mieheksi, joka oli taiteellisesti hieno ja muiden tekemä aivan alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän asti.
Kun muut ihmiset sattuivat häntä näkemään, — ja se tapahtui usein, sillä hän, laittautui aina näkyviin yleisille kävelypaikoille, — katselivat he häntä ihmetellen ja hölmistyneinä, kunnes purskahtivat nauramaan ja jupisivat:
"Katso tuota, vietävän narria!"
Milloin hän jonkun kanssa juttusille rupesi, ei hän juuri koskaan puhunut muusta kuin taiteesta, taideaistista ja taidenautinnosta. Kun näistä puhuessaan johtui myöskin arvostelemaan niiden vastakohtia ja yleistä, poroporvarillista makua, niin hetkittäin näytti jo siltä, kun hänellä olisi ollut suurempikin sielu. Mutta ne ilmaukset olivat niin tilapäisiä ja harvinaisia, että ihmiset alkoivat uskoa näiden ilmiöiden olevan apina-isistä polveutumisen kautta säilyneitä sukutaipumuksia, joilla ei kuitenkaan enää ollut mitään kehittymisen mahdollisuutta.
Kyllähän hänen elämänsä tarjoisi montakin mielenkiintoa herättävää yksityisseikkaa kerrottavaksi, mutta kun aikomuksena ei ole kirjoittaa hänen elämäkertaansa, tyydyn kertomaan vaan näitä yleisiä piirteitä.
Iltasilla, kun hän kotiutui huoneesensa, taiteenharrastaja-poikamiehen yksinäiseen kotiin, toimitti hän siellä kaikellaista joutavata, jota kertoja ei tarkemmin tunne, vaan jonka laadusta saattaa saada aavistuksen seuraavasta:
Se olento, joka häntä oli seurannut päiväkaudet pitkin katuja ja kahviloita, sekä vihdoin uskollisesti taiteenharrastaja-poikamieskotiin, kirjoitti Luojalle menevään raporttiin joka ilta:
"Hän ei toimita mitään muuta kuin ihailee itseänsä."
Säännöllisesti, joka ilta, tarkasti Luoja itse raportin, hymyillen surullisesti ja mieliharmia ilmaisevalla äänellä virkkoi:
"Miesparka! — eihän hän osaa mitään muuta."