"Kuinka? Ulos!"
* * * * *
Meidän isämme katseli hetkisen tätä uskovaistensa riitaa, käänsi sitten selkänsä heille, lähti kävelemään pois päin otsa rypyssä ja epämääräinen katse silmissä.
Karjalanniemen Iisakki.
Ne ihmisparat, jotka ovat varustettuina saiturinominaisuuksilla, saavat niin usein kärsiä väärää arvostelua ja heistä puhutaan niin paljon pahaa, että toisinaan tekee mieli heitä oikein puollustamaan.
Ja se on sitä kummallisempaa, kun joku on nuorena, parhaassa naimaijässään saituri, silloin se pidetään erinomaisena avuna. Vaan annas, kun miekkonen vanhenee, niin melkein jokainen, joka hänen kanssaan asioihin joutuu, huokasee:
"Senkin kitupiikki!"
Vaan se väitös, ettei saiturilla olisi ollenkaan hellempiä tunteita, se on useinkin pelkkää juttua ja vihapuhetta. Niinpä näki sen silloinkin kuin Karjalanniemen Miina otti miehekseen Iisakin, ja Miinan äiti, kyyneleet silmissä, sanoi vihkiäisten aikana:
"Sopisi tuota paria nyt Jumalan siunata, kun ei tarvitse tyhjästä alkaa. Toista se oli meidänkin, kun Mikki-vainajan kanssa aloimme kahdesta tyhjästä kädestä…"
Niin että: eikö tässäkin hellätuntoisuus tullut näkyviin siinä, kun muorin silmistä tulivat kyyneleet näkyviin ajatellessa sitä, ettei noilla nuorilla ole niin suurta vaivaa pitäessään kiini Jumalan siunauksesta, kuin hänellä ja vaarivainajalla?