"Kun emäntä itse sanoi…"
"Sanoi!… Älä viisastele, et sinä ole niin hullu."
Kaija nöyristyi:
"Josko minä nyt sitte koettaisin teitä kehua Jumalalle?"… ja niin asettui hän jo pitämään Jumalalle koreata puhetta tämän emännän hyvistä töistä ja etupäässä siitä äskeisestä voileivästä.
Vaan silloin emäntä suuttui, varusti käteensä suuren kuparinapon, ja Kaija lähti karkuun minkä kintuista lähti pitäen sellaista älää, josta oli vaikea saada tolkkua, oliko se itkua vai naurua.
Hermannintuvan Katri.
Ensin oli huhu hiljaa hiipinyt, sitten vähitellen lisännyt vauhtia, kunnes se lensi suusta suuhun, talosta mökkiin ja siitä julkisesti puhui koko kylä. Ihmisten äänissä oli surullinen sävy, mutta se oli teeskennelty. Tuntui siltä kuin useimmat, semminkin nuoret olisivat jollain tavalla sielussaan nauttineet siitä, että Hermannintuvan Katrin oli sulhonsa hyljännyt ja Katri oli hänen kanssaan jo syntiin langennut. Kerran siitä nuoret keskenänsä juttelivat Isontalon tuvassa ja juttuun ottivat osaa vanhemmatkin ihmiset.
Vanha isäntä kuunteli nuorten kevyttä, hilpeätä puhelua. Hän tarkasteli tyttöjen kasvojen piirteitä: kaikissa oli elävä, huoleton ilme. Ja poikain sitten: niissä oli jotain niin eläimellistä, kun siinä rivoja kokkapuheitaan laskettelivat.
"Kuulkaapa nyt, te nuoret," virkkoi ukko, "teidän tuomionne on oikein, kun se on tällaisessa tapauksessa niin ankara, mutta ainoastaan siinä tapauksessa on se oikein, jos itse olette puhtaita ja viattomia."
Nuoret vaikenivat ja vanhus jatkoi: