"Minä näen monen tytön aikovan vakuuttaa viattomuuttaan ja samaa lie aikomus näillä pojilla tehdä. Saattaapa niin ollakin. Mutta minä sanon teille yhden asian. Tämän Katrin äiti oli tyttönä siihen aikaan kuin minäkin olin nuori. Hän oli ainakin yhtä sievä kuin tämä tytärkin, yhtä iloinen kuin te nyt ja luultavasti ehkä yhtä viatonkin kuin te. Hänkin osasi kyllä tehdä leikkiä vakavista asioista silloin. Mutta menkääpäs nyt puhuttelemaan häntä tästä asiasta."
Nuorten naamat muuttuivat hyvin vakaviksi. Ukko jatkoi:
"Asia on vaan sillä tavalla, että jos te itse vältättekin Katrin kohtalon, niin oletteko varmat siitä, että voitte välttää myöskin Katrin äidin ja isän kohtalon? Yhtä tahtoisin vielä kysyä teiltä: Miksi ei teidän pilkkanne, enempää kuin säälinnekään kohdistu ensinkään Katajaloukon Hemppaan, joka on Katrin lankeemustoveri?"
Siihen ei tullut vastausta.
"Minä vaan ajattelen", jatkoi vanhus, "että jos minä nyt olisin teidän sijassanne, pojat, niin minä en hellittäisi hyvällä, ennen kun Hemppa olisi joko naimisissa Katrin kanssa taikka ihmisten silmissä yhtä rikollinen kuin hänkin."
Nuorten kasvoihin oli nyt ilmestynyt vakava ilme, poikain katseista olivat eläimellisyyden jäljetkin kadonneet. Ja kun he sen jälkeen kokoutuivat pihalla, syntyi siinä kiivas väittely siitä, mitä pitäisi sille Hempalle tehdä, sillä heitä innostutti nyt halu sekautua tuohon juttuun. Päätös tehtiin: annetaan Hempalle joka näkemässä aika selkäsauna siksi kun korjaa asiansa.
Illalla rupesivat he Hemppaa etsimään, ensin kotoa, sitten muualta, kunnes löysivät hänet — morsiamensa luota. Pitkin neniensä varsia katsellen alkoivat he vähitellen puoli leikillä ja ihmeissään raotella asiaa, jonka vuoksi he olivat liikkeellä. Makeammin ei liene saanut moni nuoripari sellaisessa tapauksessa nauraa, sillä koko juttu lankeemuksesta oli pelkkää juorua. Sen todistivat parhaiten Katrin helakasti punottavat neitseelliset posket ja kirkkaat silmät, sekä Hempan raikas, eheä nauru.
Oma koira ja naapurin koira.
Kevättalvella oli Pekka Kiuttunen ostanut koiranpenikan. Ja kelirikkojen aikana, kun ei itse viitsinyt halkometsään lähteä eikä suurin ollut muitakaan touhuja, askarehti hän joutessaan penikan kanssa ja rakastui siihen.
Tuli kevät, lampaat laskettiin laitumille ja kevätkylvöjä alettiin tehdä. Pekka kulki koirineen kylvinmailla eikä muistanut pitkään aikaan niin hauskaa kylvöaikaa, sillä koira oli todellakin matkoilla ja pelloilla sangen hauska toveri. Kun tapasi lammaslauman, lennätti se tuulena niitä ajamaan. Ei se purrut, mutta haukkui ja hohlusi. Kun joku sarvipää sattumalta joskus päin kääntyi, silloin koira löi jalkansa eteensä tueksi, otti siitä takapoukon ja haahitti käpälämäkeen isäntänsä jalkoihin, joka huvitettuna nauroi henkihieverissä. Ihmiset kun joskus sattuivat näkemään, miten tuo koira lampaita myllytti, silloin Pekka sitä aina nauraen pois sesetteli, mutta kehui kaikille, ettei se lampaille pahaa tee, huvikseen niitä hyppyyttää; pelkää ja häntä koipien välissä pakenee jos lampaat päin kääntyvät.