Vanhemmaksi tultuaan koira lakkasi vähemmälle lampaita pelottelemasta ja siitä tuli oikein rauhallinen ja siivo koira, jolla ei ollut muuta virkaa kuin "leipiä uuniin haukkua," kuten sanottiin.
Pekalla oli naapurina Paavo-niminen isäntä. Tämä tottui vähitellen Pekan koiraa suvaitsemaan ja lopuksi tuli hänkin sille mielelle, että heilläkin joutaisi olla koira, "sellainen uunikoira, jota puhutellaan kartanokoiraksi." Hän antoi pojille hankkimaluvan ja nämät nostivat heti koko pitäjään jalkeille kuulustellen mistä saisi "siivon koiranpenikan." Kevätpuoleen se saatiin. Ja kun lampaat laskettiin taas laitumelle, kykeni Paavon koira jo laukkaamaan ja hohluamaan niiden perässä, tietysti aivan yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin ennen Pekan koira.
Sattuipa eräänä päivänä, että Paavon koira osui Pekan lammaslaumaan kujalla ja Pekka itse näki sen omin elävin silmin. Ja miten se lie niin sattunutkin: kun lampaat pyrähtivät lennättämään, julmistui Pekan luonto ja hän lähetti kädessään olevan kirveen tuota koiranpenikkaa kohti. Mutta sepä ei sattunutkaan penikkaan, vaan Pekan omaan lampaaseen, jolta sääri meni poikki. Nyt Pekka kahta julmemmin suuttui. Karjuen ja kiroten juoksi hän ottamaan kirvestään lopettaakseen tuon naapurin koiran. Vaan huutoa peläten lennätti se pakoon. Pekalle jäi jälelle vaan kirveensä ja puolikuollut lammas.
Miten hän siinä aprikoitsikin, niin viha rupesi kiehumaan myöskin Paavo-naapuria vastaan ja yhä selvemmältä näytti, että tämän on korvattava vahinko tuosta lampaasta. Aatami ja karvat pystyssä lähti hän naapuriin käskemään, että koira pitää tappaa ja maksaa hänelle lammas. Paavo otti hänen esityksensä vastaan maltillisesti hymyillen.
"No maksatko sinä lampaan?" kysyi Pekka. "Mitä joutavia minä sinulle omia tappamiasi lampaita maksaisin."
"Tapatko koirasi?"
"En ainakaan sinun käskylläsi." Niin he sanailivat ja riitelivät. Koirat leikkivät ja kiistailivat sillä aikaa hartaassa ystävyydessä, vähääkään välittämättä siitä että isäntäin sappi kiehui heidän tähtensä.
Ilman tappelematta miehet erosivat ja Pekka ajatteli, kun kiehuen meni kotiinsa päin, että olispa ollut nyt päässä muutama ryyppy, niin…
Seuraavana iltana ei Paavon koiranpenikkaa löytynyt mistään, ei vaikka pienet pojat miten olisivat sesettäneet, viheltäneet ja ympäri kylän kysellen kulkeneet. Ja kun Pekka kuuli tuon hälinän naapurin kartanolta, hymyili hän itsekseen ja taputteli omaa koiraansa, joka hänen ääressään häntäänsä lierutteli.
Aamulla, kun Pekka astui ulos tuvastaan, kaipasi hänkin koiraansa, joka tavallisesti aina portailla tuli aamutervehdyksille vastaan.