Koiraa etsittiin, mistään ei sitä löytynyt.
Kun naapurukset päivällä sattuivat vastakkain, eivät he katsoneet toistensa silmiin, eivätkä tervehtineet.
Kyräilemistä kesti siksi, kunnes syyskesällä kerran Paavon miehet aivan pyytämättä tulivat auttamaan ylös ojaan selälleen kaatunutta Pekan lehmää. Siitä lähtein rupesivat isännät taas puhumaan toisillensa.
Pitäjäällä kulkiessaan, kerran sen jälkeen, tapasi Pekka jossain sukulaistalossa sieviä koiranpenikoita. Miete piskahti hänelle päähän: siinä oli kaksi yhtäläistä penikkaa, toisella vähän soukempi, toisella leveämpi valkoinen viiru rinnassa. Ne pantiin Pekalle koppaan ja tämä toi ne kotiansa. Nuorin poika sai viedä niistä toisen Paavo-naapurin pojille.
Kun isännät illalla tapasivat toisiaan piharajalla, eivät he puhuneet sanaakaan koiranpenikoista, mutta heidän juttunsa oli niin elävää ja kesti niin pitkälle, että kumpasenkin emännät kävivät jo porstuan ovesta kurkistelemassa, että mitä ne siellä tekevät.
"Ei maar," sanoi vihdoin Paavo, "eiköhän pidä makaamaan."
"Niinpä tosiaanki. Hyvää yötä naapuri." Ja he erosivat oikein kättälyöden.
Maaseutua ihailemassa.
Koko tuo iloinen seura nauroi aivan katketakseen, sillä maisteri Stormberg, joka oli jo viime vuotena tehnyt kävelyretken maaseuduilla ja nyt oli tässä seurassa matkueen johtajana, oli juuri kertonut, miten hänkin ennen lapsuudessa oli vieras maaseudun elämälle ja oloille siihen määrään, että erään kerran, ollessaan tuossa 8-vuoden tienoilla, oli muutamalta maalaismieheltä kysellyt lehmänpesää. Maalaisrenki oli kertonut, että lehmät tavallisimmin tekivät pesänsä suuriin puihin ja munivat sinne. Tuota vastaan ei pikku-Stormbergilla ollut mitään sanomista, vaan oli hän uutta, suurta tietoaan juossut kertomaan mammalle ja papalle.
Niin, se oli siihenaikaan. Mutta nyt nuori ylioppilas jo tunsi maalaisolot siksi, että muu seurue piti häntä asiantuntijana, johtajana. Ja kun itse Stormberg oli saattanut noin naurettavalla tavalla erehtyä, se heitä huvitti ja nauratti. Siihen liittyi vielä muitakin syitä: Stormberg alkoi lasketella huomioitaan äskeisestä emännästä, joka melkein väkipakolla oli saatu seurueelle laittamaan jotain syötävätä. Tämä antoi matkueen naurulle siksi iloisen luonteen, että pieni viidakko, jonka läpitse heidän tiensä kulki, kajahteli helisten ja humahdellen.