Naisväki tyytyi tähän. Sirkka tuli renkituvasta, kertoi tyttöjen vähän mutisseen vastaan, vaan lopulta suostuneen, kun hän oli huomauttanut, ettei juhlassa nyt ole mitään tanssiakaan ohjelmassa.
"Eikö ole tanssia? Mutta mitä niillä sitten on?" kysyi kirkkoherra.
"Puheentapaisia ne siellä pitävät, lausuvat runoja, juoksevat kilpaa, laulavat ja…"
"Vai niin!" Ystävällinen tyytyväisyyden hymy levisi kirkkoherran koko olemukseen. Sen ohessa hän alkoi uudestaan ihmetellä opettaja Visulaista, joka niin pitkään matkaan oli viitsinyt lähteä sellaisen asian vuoksi. "Eiväthän ne täällä vielä ymmärrä edes 'valistus' sanan merkitystä. Mitäpä niille osaisi siitä puhua?"
"Tehdä sitä ymmärretyksi, onhan nyt olemassa oikein erityinen kansanvalistus-innostus maassa?" huomautti rouva.
"On, tahi oikeastaan: näkyy olevan", myönsi kirkkoherra, "mutta se kulkee aina vääriä uria silloin, kun se liikkuu pelkän valistus-nimen varjossa. Liike, näettekös, ei voi silloin perustua uskoon. Sen vuoksi en minä antaudu tämän innostuksen virtaan."
III.
Ilma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin sumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole pouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.
Juhlakentällä on vähän ihmisiä, nekin viluisia, innottomia.
Muutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen, surumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja nuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan jäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten syyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy juhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa Visulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei olisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin hartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt saavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle, hän oli toivonut, että se lämpö, jolla hän kotona kuvitteli puhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta uteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä suurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien ja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän… Mutta tänne kokoontui vaan aniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä tuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen toivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi saanut tämän matkan olemattomaksi…