Yhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen poika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne Suomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat "juhlatoimikunnan jäsenet" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta tarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin "sille puheen pitäjälle". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä pois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä…
Visulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain syystä ei nyt ilennytkään…
Kentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia, yksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla…
Jaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi.
Pyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa…
Toimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta oli
kaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.
"Vähän taitaa teillä olla asianharrastajia?" kysyi Visulainen.
"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme kamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan viitsi tehdä mitään."
"Sepä surullista!"
"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä kun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada koskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran vastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä, niin nuoriso tulisi kaikki."
Tätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä alakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli. Se oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon kaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista valmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän vaikutuksen… Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen juhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä…
"Luuletteko siis seuran kuolevan?" kysyi Visulainen.