Jaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin tyhjäksi ja sanoi sitte:
"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!… tahi kun edes joku meistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt tarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun seuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan."
Visulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun huolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen tietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen arka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko Huttunen itsekin aikoo lähteä.
"Kovin kylmä tuuli", sanoi Visulainen ja puistatteli ruumistaan.
"Nyt pitäisi alottaa", virkkoi Huttunen. "Minun pitäisi pitää avauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä."
Puhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua. Visulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka jollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa olevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — "joka myöskin ensiviikolla menee Amerikkaan." Jossain sopivassa tilassa päätti Visulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa lumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta herättämään; — mutta se jäi tekemättä. —
Jaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja levottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat, toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon tuostakin iloa virittää.
Hän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija ei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka ne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan lämmittää Visulaista. "Tuo poika puhuu sydämmestään", ajatteli hän. Mutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne hanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli polkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin tuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen silmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä sanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.
Eläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan takana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen…
Visulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti nousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja innottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän kuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä vetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa oli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo huomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa…