Ja Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään kieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.
Jumala ties, minkä vuoksi hänen kasvoillaan on niin kummallinen ilme.
"No mutta", sanovat miehet, "älkäähän nyt lopettako!" Ja useat lähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni oli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja katsoa Visulaista.
He saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan enään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä sanoja. "Tällaistako onkin todellisuus?" kaikui ääni yhä hänen rinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon. Pettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja sokaisivat innostuksen lähteet.
Hän astui alas puhujapaikalta yhä tuo kummallinen ilme kasvoilla.
"Siihenkö se nyt lopettikin?" kyselivät miehet toisiltaan. Mutta
Visulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.
Uusi välikirja.
Ruis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi päistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan senvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana varsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa. Sitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin vapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo tänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada vapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi leikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.
Lampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja vaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.
Torppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli huono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.