Tämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän oli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, "ei silloinkaan kun suoranaista vääryyttä kärsi", sanoivat toiset torpparit ja pitivät Pekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.
Oliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä ratkaistu, ettei hän valittanut.
Mutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa sirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka metsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta metsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja, koirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.
"Jesus siunatkoon!" virkkoi vaimo, vääntäessään uutta lyhteen sidettä.
Pehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen ja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.
Vaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen löi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.
"Päivää," virkkoi ja niiasi.
Pehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi, aivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella koiraansa, hokien:
"Sesu, sesu, sesu…"
Vaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka askeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään sanonut, tuli vaimolta: