"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan kauheilta… Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!… Koko talvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään… eikä ikänä ole pettua tarvinnut syödä meidän kartanon maalla."
Kartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt huolikkaisiin ryppyihin.
"Onkohan heillä todella hyvät olot?" kysyi hän kummallisella painolla.
"Kumminkin suhteellisesti", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen mieheensä.
"Esimerkiksi verrattuna meidän oloomme?"
"Meidän oloomme? Kuinka sellainen saattaa tulla kysymykseenkään?"
"Miksikäs ei!"
"No mutta, hyvänen aika, Viktor…"
"Minä vaan ajattelen, että… kentiesi pitäisi minun helpottaa torpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta isäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä…"
"Sama ajatus…" alotti nuori maisteri.