"Sama ajatus", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. "Sama ajatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta, jos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi, täytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna se ulkomaa-matkakin ja…"
"Siinäpä se juuri on!" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän liikkeen.
"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen tyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta… ja kansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja vaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle veljen maljoja." — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien loikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon saman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.
"Pehtori kertoi", alotti rouva, mutta herra keskeytti kärsimättömästi:
"Älkäämme puhuko hänestä!"
"Pehtoristammeko?"
"Hänestä juuri!" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. "Minä pelkään", jatkoi hän, "että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun kontolleni."
"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle määräykset kohdella hyvin…"
"Hyvin — mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!… Isabella, miksi juuri minun maatilani torpparit antavat aihetta sellaisiin sanomalehtijuttuihin?"
"No sitähän minäkin, että miksi juuri meidän?"