"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?" ihmetteli vaimo omituisen yksinkertaisesti.
"Eihän se köyhyyteen tahi rikkauteen kuulu, sellainen."
"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja kurjia tuntevat", intti vaimo.
"Kurjia?" kysyi ylioppilas. "Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on oma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan, joka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla enempi. Sitäpaitsi teillä on isänmaa. Käsitättekö mitä se on?"
Maisteri vetäysi syrjään kuultelemaan.
Mies ja vaimo vaihtoivat katseita.
"Ei tämä ole minun isänmaani", alotti Pekka onealla äänellä. "Minun isäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on sinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti jaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli. Sinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin Simunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon silloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli vähän jälestäpäin…"
"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä kurjuus ole kovinkaan vieras", selitti vaimo.
"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se torpanmaa, jonka päällä on syntynyt", alotti ylioppilas selittää.
Pekka kuunteli. Kun selitys oli loppunut, kysäsi viimemainittu yht’äkkiä: