"Kiittää tulee!"
Vaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki Pekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten tullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen ylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:
"Anna kättä kartanon herralle ja sano 'Jumala siunatkoon teitä'."
Poika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni ystävällisenä:
"Annatko sinä kättä? Mikä poikanne nimi on?"
"Pekka se on."
Ja vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen pisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: "Jumala tiunatkoon teitä."
"Kiitos, lapsi", sanoi Kartanon herra hämillään ja liikutettuna.
"Ei poika ymmärrä vielä", selitti isä, "mutta jos Jumala elonpäiviä suo, niin kyllä vielä ymmärtääkin."
Ilon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun vieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan juurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.