Yhteisen vaaran hetkellä.
Muistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta takaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa puolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi luulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme hiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä, joka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan sujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka tavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme mitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta pitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät mielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa todisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili ja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme meitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan johdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli laiska ja me väsyneitä…
Ja hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja söimme katajanmarjoja.
Vaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me sentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein joka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään surisevia paarmoja kupeiltaan, tuli "Kapteeni" vastaamme ratsastaen Valkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko mies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet huomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja yleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme säädyllisesti lakkia. Hän sanoi:
"Kenenkä sianpaimenia te olette?"
Jaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja — vastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen pelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan meille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan varustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme erinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä, mutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva oli meidän tietämme. Hänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili yhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin luonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että hiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä aitaan ja huusi:
"No tule koettamaan!"
Tätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat häntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi minutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista ja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani tallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi rähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.
Se nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun pääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni välinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän oli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut. Eikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.
* * * * *