Alkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia pilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan kytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä kaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme kiireissämme yksistä neuvoin.
Vaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen hirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti taivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu. Nyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui loppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.
Lähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne, minkä kintuista lähti.
"Mutta Musta?" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me palasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se turvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi ja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat ympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa suutelematta… Meitä oli siinä kolme ajattelevaa olentoa, jotka yhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan ennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.
Ladossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että olisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja sinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.
Yht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa leimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla hehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä pitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi melkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään…
"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset." Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti meitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei tullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.
Hän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin kuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.
Ja miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä kylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen, selittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme. Riidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa juro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta tuntui, että hän piti meitä jonkullaisina tovereina tuossa yhteisessä rajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes erehdys.
Rajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuin kaltaisillensa.