Me emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme aikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala selvisi siitä, että toinen sanoi ensin:
"Hän on oikein sopiva mies." Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten me yhdessä ylistimme häntä, ystäväämme, jolla oli niin paljon vihamiehiä.
Monta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana muistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla milloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.
Ja syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi, pelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot hälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät. Hän oli taas yksin koko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä, raakana kylän herrana.
Kylässä ei ollut ensinkään muita herroja, harvoin niitä kävikin, hän edusti niitä kaikkia alusta loppuun.
Ja kyläläiset vihasivat vaistomaisesti kaikkia herroja Kapteenin persoonassa.
Mutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut "ystävyytemme" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt, että se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin, rajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen taasen, kun piti esiintyä "kylänherrana," mökkiläisten ja talollisten kauhuna… Kuinkas muuten, vanha sotaherra!
Aasi ja hevonen.
Satu.
Karhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti mietteissään päätänsä ja virkkoi: