Aasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia täynnä.
"Lurjus!" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa, jos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu purasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois säärensä maltillisesti, ilman potkimatta.
Kettu vetäysi sivulle, purskahti nauramaan ja tuumi itsekseen:
"Mitkä verrattomat tomppelin-lahjat! Siihen virkaan erinomainen kuoma."
Aasi kohotti korviaan 45° asteen kulmaan:
"Mihinkä virkaan?" kysyi.
"Ähäh", ilkkui kettu. "Kyllä kuulee sillä korvalla. Oikein kelpo aines!"
"Mikä aines?" kyseli aasi, jonka uteliaisuus oli herännyt.
Kettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota ainesta. Itsekseen vaan jupisi:
"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei mitään muita vaatimuksia kuin vatsan… Sitä saa haukkua, pilkata, jopa hutkiakin ilman että suuttuu… Kerrassa oiva kätyri!"