— Ja aivan suotta, pari romahtanutta vekseliä ja joku lemmenkuherrus, mitäs sellaiset pikkuseikat painaisivat suuria sieluja. Minä en ole surkeissani koskaan. Tehdään afäärejä ja eletään, surkoot huonommat. — Vaan kuulehan, koska nyt kerran tavattiin, ulottuisiko sinun luottosi puhemiehellesi yhteen pienimpään seteliin asti…?
Juuso antoi viitosen ja Kippis kääntyi takasinpäin iloisesti vihellellen ja heilutellen käsivarrellaan sitä kesätakkia, joka komeuden vuoksi oli mukana. Juuso käveli yksin edelleen sataman vartta. Hänen ajatuksensa olivat taas saaneet toisen aiheen ja suunnan. Tuon puolipäihtyneen huoleton porina oli hänessä taas herättänyt elämään noita vanhoja tunteita ja mietteitä, jotka kuuluivat siihen aikaan, jota hän kerran jo oli pitänyt haudattuna. Niin selvästi muisti hän taas tuon taistelunsa hiipivää houkutusta vastaan, muisti vastenmielisyytensä ja inhonsa perustaa elämistään valheeseen. Ja hänestä tuntui aivan kuin hän yhä vielä olisi kävellyt samassa valheessa, joka silloin oli alulle pantu ja siitä kävivät hänen askeleensa taas ikäänkuin raskaammiksi ja verkkasemmiksi…
Monasti oli hän karkottanut tuollaiset ajatukset, tuollaiset pahat päähänpistot mielestään. Vaan ne olivat aina palanneet, ne olivat jo käyneet tuttavallisiksi. Ja hän oli noihin ajatuksiinsa vähitellen tottunut, oli taipunut ja tyytynyt, oli toivonut ajan oloon voivansa mukautua uuteen elämäänsä, oli odottanut sen vähitellen muuttuvan tasaiseksi ja limiytyvän liitteihinsä.
Ja niinhän se oli tehnytkin: myrskytöntä ja rauhallista oli ollut elämä. Mutta tuon rauhan keskessä oli sittenkin aina jokin pieni, kalvava tunne, niinkuin hyvin hiljaa, mutta lakkaamatta jäytävä mato, häirinnyt sitä mielen tyyntä tyytyväisyyttä, johon Juuso oli itsensä tuudittanut. Ja nuo aikusemmat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat, joiden Juuso oli toivonut jääneen sinne tautinsa taakse, ne olivat tuontuostaankin odottamattomina ja kutsumattomina palanneet mieleen ja tuoneet mukanaan kaihoa ja pettymyksen tunnetta. Oli oikein merkillistä, kuinka kiintonaisia ne olivat ja kuinka väkisin ne osasivat varastautua esiin kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun he kahden Hildan kanssa matkoillaan istuivat rautatiejunassa erotettuna koko muusta maailmasta, lennähti mielikuvitus äkkiä vallattomasti irralleen ja Juuso tapasi itsensä ajattelemassa, miten toisenlaista onnea se sentään olisi, jos hän näinikään Elnan kanssa ajeleisi tuntemattomia maailmoja kohti ja saisi tuolle lempeälle lapselle kertoa mielensä vaihtelevia kuvia, jotka hän nyt salasi itselleen. Ja kun Juuso kotioloissa illan tullen laski kynän tai kirjan kädestään ja näki vaimonsa istuvan siinä vieressään pöytää vastaan nojautuneena ja hänen puoleensa kääntyneenä, ikäänkuin kaihoten lemmityn hellyyttä, niin tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään, hänen jäseniään, yksin hänen ajatuskykyäänkin. Hänen olisi pitänyt olla ystävällinen ja hellä — niin hän silloin ajatteli —, avomielinen ennen kaikkia, vaan se oli merkillistä, oli kuin luonto olisi noussut vastaan. Hän ei voinut kertoa vaimolleen sielunsa sisimpiä tunteita, hän ei voinut antaa lämpöä, kun hänellä ei sitä ollut, hän ei saattanut hellästi lohdutellen painaa vaimoaan rintaansa vastaan, sillä hänen mielikuvituksensa loi hänen eteensä pienen valkosen pään, jonka kutreja hän olisi tahtonut rinnallaan silittää ja jonka suuriin, kysyviin, sinisiin silmiin hän olisi tahtonut katsella…
No, ne nyt olivat olleet sellaisia hetkellisiä mielialoja, joutavia, niin oli hän vakuuttanut itselleen, ja hän oli kerran toisensa perästä pakottanut ne väistymään pois. Mutta ne palasivat. Ja enin Juusoa kumminkin kiusasi se, että hänestä oli aivan kuin Hilda olisi voinut seurata noiden hänen mielikuviensa vaiheita. Hän näki selvästi, että aina kun hän keskustelusta vaipui mietteihinsä, kävi Hilda surumieliseksi, ikäänkuin loukkautui. Tuntui aivan kuin hän olisi ollut mustasukkainen Juuson yksinäisille unelmille, joista tämä ei koskaan kertonut. Hilda oli silloin usein intohimoisen hellä ja altis, tuntui kuin hän olisi väkisin tahtonut tempasta Juuson lähemmäs luokseen, aivan omakseen, pois noiden häijyjen mietteiden vallasta; toisen vuoron hän taas kävi alakuloiseksi, kärtyseksi, pisteliääksikin. Juuso koetti silloin olla ystävällinen, mutta huomasi itse monasti, ettei hän saanut tulta lietsotuksi lieteen, jossa hiilet olivat kylminä.
Se tasaantuu, se unhottuu ajan oloon, nuo pikkunystyrät kuluvat pois, niin lohdutteli hän itseään. Toisinaan ne tuntuivatkin jo aivan kuluneilta; kesällä, jolloin pienokaisen syntyminen ikäänkuin entistä lujemmin liitti hänet ja hänen vaimonsa toisiinsa, oli hän jo tuntenut täydellistä mielen rauhaa. Mutta jonkun kerran ne vanhat mietteet senkin jälkeen palasivat. Niinpä syyspuoleen, jolloin Juuso puuhasi uuden kotinsa perustamista, kalusti huoneet ja hankki talouteen kuuluvia tuhansia pikkutarpeita, olivat nuo nukahtaneet, entiset unelmat taas täydellä vauhdilla esillä, eikä hän näyttänyt voivan niistä vapautua ollenkaan. Hän muisti niin päivän selvästi, miten hän oli ajatellut tuon tulevan, pienen kotinsa yhteiseksi Elnalle ja itselleen, kuinka hän oli mielessään suunnitellut jokaisen yksityiskohdan siinä ja tuuminut missä tuo hänen unelmatoverinsa milloinkin istuisi ja liikkuisi. Muisti myös miten he tytön kanssa yhdessäkin olivat tuota kaikkea suunnitelleet. Nyt hän rakenteli sitä kotia aivan toisilla edellytyksillä eikä voinut päästä painavasta pettymyksen tunteesta, johon aina oli sekaantunut katumusta ja kaihoa.
Ja sen vuoksi hänestä aina, kun hän näinikään kaupungilta tuli ja lähestyi kotiaan, oli kuin jokin ahdistuksen tunne olisi hänet vallannut. Ja hän tunsi mielessään syvää pettymystä, hän oli tuon kaiken ennen ajatellut niin aivan toisella tavalla. Mutta ehkä se sieltä vielä kuluu; annahan kun nuo vanhat unelmat haihtuvat, ne ovat vielä liian tuoreet ja selvät.
Ja niiden täytyy haihtua, niin hän aina lopuksi ankarasti päätti, ja niin hän ajatteli nytkin, lähestyessään kotiaan Kaivopuistossa. Nytkin nuo mietteet olivat taas lähteneet Kippisraukan mitättömästä porinasta, — kaikkia sitä sitten mieleensä painaa, onhan totisempiakin asioita ajateltavana! Ja hauskempia. Juuso päätti, portaita ylös noustessaan, olla hyvin ystävällinen Hildalle ja mieleltään iloinen ja reipas ja heittää pois kaikki tuollaiset sairaloiset mietteet. Eihän sitä niin tunteittensa orjana saa olla, — vanha mies!
Hilda tuli iloisena eteisessä vastaan. Hänkin oli ollut kaupungilla, oli tavannut tuttavia ja tehnyt ostoksia. Ja poika oli kotona nukkunut koko ajan niin rauhallisesti, vasta juuri heräsi…, kas nyt kuinka se siinä makaa tyytyväisenä ja suurisilmäisenä ja leikkii helisevällä lelullaan, — pikku Juuso, isän kaima…
— Noin, kun se ojentaa sormensa isän partaa tukistaakseen,