— No revi nyt pikkuinen, mutta elä kovasti revi…
Juuso istui kehdon vieressä ja leikki esikoisensa pienillä kätösillä koettaen kuinka lujasti ne jaksoivat hänen sormeaan puristaa. Niin iloinen, niin tyytyväinen oli hän taas, ikävät mietteet olivat hävinneet ja mielessä vallitsi suloinen onni. Hän oli puhelias ja leikkisä, kertoi Hildalle tavanneensa Heikin ja tämän luvanneen selittää menettelynsä ja uhitteli, että kyllä hän sen miehen vielä pitää lämpimänä. Hilda taas puolestaan näytteli ostamiaan talouskapineita, kertoi mistä hän minkin oli tinkinyt ja kuinka äiti häntä oli torunut, kun hän yritti tekemään tuhmuuden. Hän oli yhtä hilpeällä mielellä kuin miehensäkin ja iloitsi hänen hyvästä tuulestaan.
— Ja katsoppas mitä minä sitten vielä ostin.
Hilda pyörähti toiseen huoneeseen, ja palasi sieltä kohta, kädessään suuri, kaunis, vaaleanpunanen lampunvarjostin.
— Ah, lampunvarjostin!
— Niin, saatpa illalla nähdä, kuinka hauskaksi se valaisee huoneen ja kuinka lepposa sen valo on silmille.
Mutta Hilda huomasi samassa, että Juuson kasvoilta taas äkkiä oli kadonnut iloinen ilme ja että hänen silmänsä omituisen arasti ja surumielisesti tuijottivat lampunvarjostinta. Kotvaseen aikaan ei hän puhunut mitään ja Hilda kysyi ihmetellen, puoleksi loukkautuneena:
— Eikö tämä ole sinusta kaunis?
— On, on kyllä, onhan se erittäin kaunis, vastasi Juuso hajamielisesti. Ja hetken kuluttua hän nousi ja meni omaan huoneeseensa.
Ne muistot! Taas oli eräs niistä niin elävästi vallannut hänen mielensä ja ajanut hänen ajatuksensa takasin menneitten unelmain maille ja se oli hänelle aina vaarallista. Hänelle välähti eteensä niinkuin kirkkaana kangastuksena tuo ilta, jolloin he Elnan kanssa olivat kävelemässä ja antoivat mielikuvituksensa rakennella tuota heidän yhteistä ilmalinnaansa. Silloin se juuri Elna oli virkahtanut: »Ja tuommoisen vaaleanpunaisen varjostimen me ostamme…» Taivas, kuinka ihana se unelma oli ollut, kuinka kevyt ja toivehikas tuokin ilta! Se oli poissa, hän oli sen haudannut. Mutta sittenkään — ja sehän se oli kamalinta —, ei hän voinut siitä koskaan päästä, ei koskaan. — Nytkin se särki sen sovinnollisen, tyyneen mielialan, johon Juuso juuri oli päässyt, — taas häntä melkein pelotti tulla Hildan eteen, hän tunsi aivan selvästi, että tämä taas oli arvannut jonkun vanhan muiston, hänelle tuntemattoman mielikuvan, katkaisseen sen herttaisen mielialan, joka heidän kesken oli vallinnut. Ja se tieto häntä juuri enin rasitti.